tiistai 7. elokuuta 2018

Tarmokas lokinpoikanen

Alkukesästä aloitin erään työpäiväni Kotkassa Merikeskus Vellamon laituriin kiinnitetyllä höyryjäänmurtaja Tarmolla - normaalista työvuorosta sillä poikkeuksella, että jouduin voimakkaan tuulen takia todella huolehtimaan työlippikseni pysymisestä päässä ja ylipäätään minkä tahansa esineen, pressun tms. pysymisestä kannella. Tämän elämäni kovimman Tarmolla viettämäni myrskytuulen lisäksi normaalia päivärutiinia rikkoivat niin sopuisasti kanssamme kaikken kesien ajan viettäneiden lokkien omituinen käytös.

Syykin selvisi pian - korkealla Tarmon savupiipussa olevasta lokkien pesästä oli paiskautaunut maahan kaksi poikasta. Tuuli oli niin kova, että ne huojuivat tuulessa edes takaisin ja pelkäsin poikasten lentävän kannelta mereen. Tämän lisäksi emot olivat huolissaan ja parveilivat ympäri turisteille varattua opasreittiä kannella. Konsultoin Pyhtään lintuhoitolaa, josta sain neuvoksi tuoda poikaset mahdollisimman pian hoitoon. Onneksi päivä oli hiljainen ja sain luvan toimittaa poikaset hoitoon kesken työvuoron. Poikaset olivat molemmat jo aika nuupahtaneita. Hoitolallakin ihmeteltiin poikasten flegmaattisuutta.






Kun palasin takaisin töihin, emot parveilivat kannella edelleen. Osasin jo arvata, mistä on kysymys ja eiköhän kannelta löytynyt kolmaskin poikanen, joka oli varmaankin tippunut alas sillä aikaa kun olin viemässä edellisiä hoitoon. Sisaruksiinsa verrattuna tämä oli oikein terhakka tapaus ja yritti kipittää minua karkuun. Ulkomaiset turistit saivat tässä vaiheessa ihmetystä oppaasta, joka ryömii kuin sotaelokuvassa konsanaan hirveällä vauhdilla pelastusveneiden alla. Lokinpoikasen pakoyritys oli onneton ja pian höyhenenkevyt poikanen piipitti käsissäni. Konsultoin taas Pyhtään lintuhoitolaa ja sovimme, että vien poikasen hoitoon töiden loputtua.

Vein poikasen työntekijöiden sosiaalitilaan ja laskin poikasen laatikkoon. Poikasella oli vauhti päällä. Soitin yhdistyksemme luonnonvaraisista eläimistä vastaavalle hoitajalle Mirkkalle ja kyselin, mitä poikaselle voisi syöttää. No vaikka kalaa tai kissanruokaa. Kuka oikeasti kantaa repussaan tai laukussaan töihin kissanruokaa mukanaan?



Minä. Mikä on todennäköisyys, että juuri sinä päivänä olin sattumoisin pakannut käsilaukkuuni mukaan pussillisen Latzia? Ihan vain siitä ajatuksesta, että ajattelin voivani tarvita sitä jossakin asiassa, esimerkiksi loukkujen tarkastamisessa.

Kaivoin kissanruoat laukustani ja meikkipussistani pinsetit. Tämän jälkeen opetin kollegani syöttämään linnunpoikasta ja piipitys oli kova. Ruoka maittoi. Työkaveri oli uudesta kokemuksesta onnesta soikeana ja totesi ehdottomasti haluavansa museoon töihin, koska työtehtävät ovat näin vaihtelevat! Poikanen pärjäsi oikein hyvin kanssamme työvuoron loppuun asti, jonka jälkeen toimitin viimeisenkin poikasen Pyhtäälle hoitoon.



Poikasten lähtemisen jälkeen emotkin lopettivat kannella parveilun ja me työntekijät pääsimme palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen. Koska Tarmon savupiippu on osoittanut suosituksi pesimäpaikaksi, pyysin museomestareilta seuraavaksi kesäksi jotakin viritelmää laiturille, johon pesästä tippuvat poikaset voidaan sijoittaa niin, etteivät ne lennä tuulen mukana sataman laiturilta mereen ja emot saisivat jatkaa niiden hoitoa niin pitkään kuin tarvetta on.


Sen lisäksi, että työpäivässä ei ollut mitään normaalia, mieleeni jäi erityisesti kollegani hämmennys eläinsuojelutoimijan arkipäivästä. Syöttäessään poikasta kollegani kysyi minulta, että "onko tämä sinulla aina tällaista? Oletko koskaan oikeasti miettinyt elämääsi?"

Kyllä ja kyllä. Melkein joka ikinen päivä :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti